Anafylaksian pelko on aina läsnä – mutta sen kanssa voi oppia elämään

Tweet

Oli ihana marraskuinen aamu. Aurinko nousi Helsingin ylle ja paistoi verhon raosta suoraan silmiin. Ihanaa, reissun toinen päivä edessä. Suuntasimme ystäväni kanssa aamiaiselle, joka oli katettu hienosti ravintolan alakertaan kauniille näköalalle.

Kuten allergisen tapoihin kuuluu, tarkastin kaikki tarjottavat ja kyselin leipien sisällysluettelot keittiöstä. Vihdoin syömään, kauhea nälkä. Puuro tuoksui hyvälle, uunituore vaalealeipä juustolla ja salaatilla niin ikään näytti herkulliselta. Täydellinen aamu, ajattelin.

Hetken syötyäni, mahaa alkoi vääntelemään, kylmä hiki alkoi valumaan otsalle. Jätin aamupalan kesken ja palasimme hotellihuoneeseen. Ehkä mahatautia, ajattelin. Kuitenkin miltei heti tuon ajatuksen jälkeen voimakkaat oireet alkoivat; pahoinvointi, laajat urtikariat, hengenahdistus ja suun limakalvojen kutina sekä turpoaminen.

Sitten se iski päin näköä. Olin saanut anafylaktisen reaktion.

Tuon päivän muistan ikuisesti. Kohtauksen aikana en osannut pelätä. Adrenaliini, jonka itse pistin, auttoi pahimpiin oireisiin heti ja sairaalassa saatu kortisoni hävitti loputkin urtikariat. Olin sairaalassa seuraavaan päivään, koska illalla kohtaukseni uusi, tosin lievempänä. 

Kotiin päästyäni pelko ja ahdistus iski. Uskallanko enää syödä mitään? Pystynkö syömään itselleni tuttuja tuotteita, vai saanko niistäkin reaktion. Kurkkua kuristi jo ajatuskin. Voinko enää matkustaa? 

Tietämättömyys on pahinta. Tänäkään päivänä en tiedä, mistä sain reaktion. Olen itkenyt monta yötä miettien, miksi juuri minä olen allerginen ja anafylaktikko. Miksi minä en voisi olla ihan tavallinen tyttö, ilman allergioita. Aikani itkettyä ymmärrän, että vakavat allergiat ovat muovanneet minusta juuri tällaisen kuin olen, ja allergiat ovat osa minua.

Pelko on aina läsnä, kun syön kodin ulkopuolella. Joka kerta, mieleeni hiipii se sama aamu, kun sain anafylaksian. Vaikka söisin ystävieni luona, tutussa ravintolassa tai työpaikalla, sisimmässäni kytee pelko. Kuitenkin se pelko, mitä tunsin reaktion jälkeen, on erilaista kuin tänä päivänä. Olen oppinut elämään pelon tunteen kanssa ja sietämään sitä. Koen, että jokaisesta elämän vastoinkäymisestä oppii jotakin uutta. Se vahvistaa meitä ihmisenä. 

Uskon, että meistä jokainen anafylaksian kokenut pelkää reaktion jälkeen uutta reaktiota. Se on täysin normaalia ja inhimillistä. Enkä usko, että monikaan ymmärtää tunnetta, jota me anafylaktikot käymme läpi. Rakastan yli kaiken kesäjuhlia, häitä ja muita tapahtumia, mutta samaan aikaan ne ovat stressaavia ja unettomia öitä aiheuttavia. 

Tänä keväänä olen huomannut, että en ole yksin pelkoni kanssa. Miten paljon onkaan ihmisiä, jotka jakavat kanssani saman pelon tunteen kodin ulkopuolelle astuessa. Vertaistuki on parasta mitä voi olla. Suosittelenkin lämpimästi tutustumaan Allergia,- iho- ja astmaliiton vertaistukiryhmiin Facebookissa ja osallistumaan verkkovertaistreffeille. Näiden vuoksi minunkaan pelkoni ei ole enää niin suuri.

Ihanaa kesää juuri sinulle, ollaan yhdessä vahvempia pelkojemme kanssa. 

Emma
somelähettiläs