Kylkiäinen

Tweet

Tiesin, että meistä oli tullut perhe, kun aloin kerryttää bonuspisteitä rinnakkaiskortilla ja lähettää postitse joulukortteja omille vanhemmilleni. Äiti minusta taas tuli heti, kun näin pienen pienet varpaanalkusi ultrakuvassa.

Näytit jo selkeästi oikealta ihmiseltä. En ollut huomaavinaankaan ystävieni kainoja nyökyttelyjä, jotka paljastivat heidän ajatuksensa siitä, etteivät he ymmärtäneet, mitä epämääräistä möykkyä yritin heille kuvasta esitellä. Sen sijaan arkistoin ensimmäisen valokuvasi albumiin ja kirjoitin viereen tekstin: pienet varpaasi raskausviikolla 11. Upouuteen pinnasänkyysi oli pedattu valkoiset lakanat ja sängyn pääty sai hyvissä ajoin koristeeksi kirkkaana hohtavan Hello Kitty -pehmon, tyttöä kun odotimme.

Kuukausia myöhemmin herään todellisuuteen
Tilaukseni oli varmaankin toimitettu väärään osoitteeseen. Pinnasänky pehmoleluineen on täysin merkityksetön. Meillä nukutaan siellä, minne ikinä on mahdollista nukahtaa. Nukahtamiseen vaadittu tuntien kanniskelu saa kaksion nurkat käymään pieniksi ja saa lopulta energiansäästölamppuni hiipumaan niin, että olen jo liian väsynyt vain katselemaan suloisena nukkuvaa aarrettaan. Etenkin, kun ajatuksen tasolla on jo valmiiksi stressaantunut tiedosta, että tunnin päästä vauva heräisi jälleen syömään ja sama "minä kannan, vauva pulauttaa" -rumba  alkaisi uudestaan.

Ei riitä, että jo arat rinnanpäät tulevat entistä aremmiksi, vaan pidän päivät pitkät vielä tiukkaa imetysdieettiä. Tunnen, kuinka jokaisella imaisulla kuihdun itse pienemmäksi. Nuo grammat siirtyivät varmaan suoraan pölypalloiksi olohuoneen nurkkiin. Kasvukäyrien mukaan grammaakaan ei mennyt vauvaan, taaskaan.

Piristän itseäni ja varaan ajan kampaajalle. Tuoksut saavat silmäni kirvelemään, mutta kestän ne kuin nainen, tuoksuttomaan kampaamoon kun on paljon pidempi matka. Kampaaja on nuori ja innokas juttelemaan, kuuluu työnkuvaan. Ulospäin nuorena ja laihtuneena en näytä vastikään vauvaa saaneelta, joten silmäpussini menevät helposti vaikka juhlimisen piikkiin. Valehtelen, että ajankohtaiset kissanristiäiset eivät kiinnostaneet minua, sillä tuntui liian havahduttavalta huomata, että todellisuudessa en tiennyt tapahtumia olevan enää olemassakaan. Tai no, olihan niitä tapahtumia; ajatuksia, jotka laskivat minuutteja seuraavaan syöttöväliin. Ajatuksia, jotka yrittivät selvitä hengissä yön pimeistä tunneista ja levähtää edes muutamaksi minuutiksi. Oli suihkutus ja rasvaus sekä päivän pohdinnan aihe siitä, mikä kiisselissä aiheutti oireita. Oli festivaalia kerrakseen pitää vauva tyytyväisenä, etsiä sille ruokaa ja syödä joskus itse, saada päivävaatteet puetuksi ennen miehen kotiutumista töistä. Siinäpä sitä vastausta siihen, mitä meinasimme ensi viikolla touhuta.

Maitokauppamme tarkoittaa apteekkia
En piittaisi bonuksista, kunhan vaan kaupasta löytyisi ruokaa, jota ostaa. Maitokauppamme tarkoittaa apteekkia. Oikeastaan olisi sama, vaikka vanhempainpäivärahani ohjattaisiin maksettavaksi suoraan apteekkarin tilille. Mutta apteekista ja sen pirteäkasvoisista työntekijöistä tuli pelastuksemme. Sieltä saamme ravinnon, lääkkeet, pumppupullot ja vitamiinit, mutta ennen kaikkea myös toivon siitä, että voisi itsekin joskus taas hymyillä kuten asiakaspalvelija. Nyt on uudet ruokakokeilut, oireet ja kahdenkymmenen minuutin pätkäunet. On ylivalppaus ja huoli. Ja revityt yöhousut.

Katselen, kun vauvamme ulkoilee hellesäällä pehmeän puuvillaisissa potkuhousuissa, jotka joskus päivän päätteeksi saimme repiä irti ihosta. Noiden varpaiden kuului olla ne, jotka olisivat saaneet koskettaa nurmikon pehmeyttä ja auringon kultaamaa hiekkaa. Olla tulehtumatta, siellä missä toistenkin varpaat. On kuuma ja istutamme hänet vaippasillaan vauvakeinuun, josta ei jalkoja yletä raapia ja annamme tuulen puhaltaa märkiviin jalkateriin. Voi kuinka neiti Kesäheinää naurattaa. Meidän ilta-aurinkomme.

Vesi virkistää, mutta iho-oireisen se saa huutamaan. Mutta ei pieni enempää valita, haluaa vain vierelle ja sanoo: "Äiti, pipi, pois". Laitan voidesukkasidokset, peittelen ja sanon "hieno sukka". Näen hymyn ja jään vierelle, kylki kylkeen. Silitän hiuksia, jotka valon kajossa kimaltavat kuin kulta, kävelen keittiöön, kippaan poronlihat kompostiin ja kuivaan kyyneleen silmänurkastani. Pieni puristaa Kittyään.

Taas ne hiipivät. Nimittäin yön tunnit. Mutta minuutti minuutilta, tunti tunnilta lähemmäs aamua ja päivänvaloa. Saan tosin uuden mahdollisuuden oppia arvostamaan oman pienen kotini pölyisiä nurkkia, kun vietän nuo pimeät tuntini hiostavalla muovitetulla patjalla sairaalan lattialla. Olihan meillä tyttöjen pyjamabileet. Oikein sitä äiti-tytär -laatuaikaa. Aamupalalla tarjotaan lääkkeitä riisikakulla. Minä saan teetä.

Seuraavalla viikolla vauva nukkuu seitsemän tuntia putkeen
Itselle tuo aika tuntui kuitenkin liian pitkältä ajalta irtiottoon todellisuudesta. Täytyi jo miettiä, hengittikö oma aarteemme enää ollenkaan. Ei itkua, raaputusta, pienistä kätösistä pudonneita polvisukkia, rohinaa, korinaa, pihinää tai vinkunaa. Vain pieni hento tuhina. Oikea hoito, oikeat lääkkeet, oikea dieetti.

Aamulla löydän kyyneleeni kirkkaina kastepisaroina poimulehdiltä. Säilöttynä lehdyköille kuin maljaan, jonka aamuaurinko saa välkehtimään. Kuinka aamu saattaakaan joskus olla kaunis, ajattelen katsellessani äänetöntä, vain tuulenhuminan täyttämää tienvartta. Meidän uusi kotipihamme ja kullannuppumme ensimmäinen syntymäpäivä. Kohta saapuisivat vieraat, juuri tuota koivujen koristamaa tietä pitkin. Onneksi eivät enää pölyttäneet. Ja meillä on kakkua, ainesosista maissijauho, sokeri ja mustaherukka. Mutta kakkua, kuten syntymäpäivillä kuuluukin. Niin rakkaudella leivottua, että siitä tuli oikein sydämen muotoinen. Olo on kuin olympiavoittajalla, jota itkettää. Ilosta. Sillä meidän ilomme, ne ovat itkemisen arvoisia. Elämän makuisia kylkiäisiä.

Kirjoittaja Heta Elomaa