Lopulta samanlainen oppilas kuin muutkin

Tweet

”Onko se nyt niin vakavaa?”

”Mitä noi lääkkeet on?”

”Miksi sä syöt eri ruokaa kuin me?”

”Maistaisit edes vähäsen!”

Nämä kysymykset ja kommentit nousevat ensimmäisenä mieleeni, kun mietin kouluaikaa ja -ystäviä yhdistettynä lukuisiin siitepöly- ja ruoka-aineallergioihin. Valitettavasti moni kurja tilanne tulee ensimmäiseksi mieleen, vaikka positiivisia kokemuksia löytyy taatusti enemmänkin.

Oman kokemukseni mukaan ruoka-aineallergiat huomioidaan koulussa ala-asteesta lukioon asti, vaikka se vaatii oma-aloitteisuutta ja tarkkuutta. Suurimman ongelman tuottavat erikoisruokaviikot, välipalat ja retkieväät. Minulle opetettiin jo nuoresta asti olemaan reipas ja kysymään keittäjiltä ”varmistuskysymys”, voinko varmasti syödä kyseistä ruokaa. Ruokailut ovat toimineet lopulta hyvin, vaikka en voi suoraan mennä linjastolle jonottamaan kuin muut oppilaat.

Ala-aste ikäisenä muiden lasten kysymykset eivät muistaakseni häirinneet minua. Kyseenalaistaminen tosin ihmetytti, sillä en kokenut poikkeavani muista. Kun oma luokka oppi tuntemaan minut ja allergiani, olin yksi muiden joukossa, vaikka söinkin eri ruokaa kuin muut.

Erilaisuus teini-ikäisenä ei sen sijaan tunnu mukavalta. Allergiani johtivat erilaisuuden tunteeseen niin ruokalassa kuin kotitaloustunneilla, jossa allergikot ja erityisruokavaliolliset laitettiin samaan ryhmään. Ymmärrän jaottelun käytännön syistä, mutta muistan hävenneeni allergioitani tuohon aikaan. Ne tuntuivat olevan iso ongelma opettajallemme, etenkin kun niitä oli paljon.

Nykyään nuorena aikuisena olen oppinut hyväksymään allergiat osana minua. Koen aika ajoin olevani taakkana niin ystävilleni kuin illallisen järjestäjälle, sillä onhan kiellettyjen ruoka-aineiden lista pitkä. Vaikka allergioista kertominen voi tuntua haastavalta, kun ei haluaisi tuottaa ylimääräistä vaivaa ruuan valmistajalle, allergioista on tärkeää puhua.

Olen onnekas voidakseni sanoa, että ystäväni välittävät ja huolehtivat ruoka-aineallergioistani, välillä jopa minua enemmän. Nykyään suhtaudun ihmetteleviin kysymyksiin huumorin kautta, kuitenkin säilyttäen asian vakavuuden.

”Onko se nyt niin vakavaa?” -tyyppiset kysymykset ovat hetkessä sanottuja sanoja. Ne voivat silti tuntua kurjalta ihmisestä, jolle kysymys tuskin on ensimmäinen tai edes toinen kerta. Koulun ja ystävien suhtautumisessa allergioihin asenne ratkaisee. Avoimuus ja asioista keskusteleminen vie pitkälle. Hetken päästä huomaat, että oletkin samanlainen kuin muut!

Vilma
Allergia-, iho- ja astmaliiton somelähettiläs