Lapsuudesta alopecian kanssa
Sairastuin alopeciaan jo lapsena. Päähäni ilmestyi läiskiä, joissa hiukset eivät kasvaneet (alopecia areata). Ne olivat kuitenkin aina vain hetkellisiä, ja hiukset kasvoivat takaisin. Yläasteella, 14-vuotiaana, minulta lähti parin kuukauden aikana kaikki hiukset sekä kulmakarvat ja ripset (alopecia universalis). Sain heti peruukin ja opin käyttämään sitä.
Kerroin alopeciasta vain lähimmille ystävilleni. Jos joku kysyi hiuksistani, vastasin: ”mulla on hiuslisäkkeet”. Luulen, että itselleni oli vaikeaa hyväksyä hiustenlähtö ja alopecia. Käytin peruukkia aina, paitsi suihkussa ja nukkuessa – jopa yksin kotona laitoin sen heti päähäni.
Piilottelun vuodet
Elämäni oli pitkään yhtä piilottelua. Salailin, peittelin ja ajan kanssa opettelin laittamaan hiukset niin, ettei peruukki näyttänyt peruukilta, ainakaan kovin helposti. Siitä muodostui rutiini. Välttelin harrastuksia, joissa kaljuus voisi paljastua. Saunoin ja uin peruukki päässä, teippasin sen tiukasti kiinni, ettei se irtoaisi vahingossa.
Kun aloitin uudessa koulussa, opettaja totesi kaikkien kuullen: ”Herranjestas, eikö sulla ole silmäripsiä?” Koko luokka kääntyi katsomaan, ja tunsin oloni kiusaantuneeksi. Olisin halunnut vain olla kuten muutkin, en huomion keskipisteenä. Opettaja pyysi myöhemmin anteeksi.
En muista, että minua olisi koskaan kovin paljon kiusattu, mutta jonkin verran sain ilkeitä kommentteja osakseni. Jotenkin onnistuin kuitenkin sulkemaan korvani niiltä ja luulen, että kommentointi loppui aika nopeasti, koska se ei näkyvästi vaikuttanut minuun.
Kohti alopecian hyväksyntää
Kolmikymppisenä elämässäni tapahtui isoja muutoksia, ja hain apua Life Coachilta arjen uudelleen järjestelemiseen. Myös alopecia tuli puheeksi ja aika nopeasti sain huomata, että minulla oli aika vahvoja ns. lukkoja sairauden osalta päällä, vaikka kuvittelin jo käsitelleeni kaiken. Niin alkoi matka kohti rohkeutta kulkea kaljuna julkisesti.
Vähitellen aloin kulkea kotona ilman peruukkia verhot auki, ja se tuntui jännältä ja naurettavalta. Sitten lähdin ulos huivi päässä kävelylle. Oli yllättävää huomata, kuinka tiukassa omat tavat olivat. Lopulta lähdin ulos ilman peruukkia ja huivia.
Kaljuus ei ollutkaan iso juttu
Olin varautunut siihen, että ihmiset tuijottavat. Mutta ei kukaan katsonut minua! Se tuntui jopa pieneltä pettymykseltä, koska olin ladannut siihen hetkeen niin paljon tunnetta. Kaljun naisen kadulla piti olla iso juttu, mutta eihän se ollutkaan. Ymmärsin, että minä itse olin ollut itselleni se pahin vihollinen. Olin turhaan piilotellut alopeciaani 20 vuotta. Siihen oli mennyt paljon turhaa energiaa ja rahaa, sillä peruukit kuluivat nopeasti, esimerkiksi saunassa.
Käytän peruukkia edelleen päivittäin esimerkiksi töissä, mutta uskallan kulkea julkisesti myös kaljuna ja se on todella vapauttavaa. Muistan miten upealta tuntui kokea, miltä tuuli tuntuu kaljussa. Muistan, kun ensimmäistä kertaa 15 vuoteen menin kesällä järveen uimaan ja sukelsin.
Rohkeus tuo elämänlaatua
Harrastan avantouintia. Jännitin ensimmäistä kertaa avantosaunaan menemistä ilman peruukkia, mutta kaverini tsemppasi minua. Huomasin saunassa, ettei ketään kiinnostanut kaljuuteni. Mietin, miksi olin piilotellut sitä niin kauan.
Kun lopetin piilottelun, maailma tuntui helpommalta paikalta. Elämänlaatuni parani. Olen muistuttanut itseäni, että tämä on minulle kosmeettinen sairaus, onneksi muuten olen terve. Salailu on turhaa, eikä alopecian takia kannata menettää mielenrauhaa, vaan antaa mieluummin itse itselleen ihorauha. Tämän osalta minullakin tekemistä vielä löytyy ja prosessi jatkuu edelleen.
Viesti muille alopeetikoille
Sanoisin muille alopeetikoille: älä lähde salailun tielle. Ole rohkeasti se, kuka olet, ja tee erityisyydestäsi vahvuus. Peittelyn ja salailun tie on raskas, sillä tosiasiassa uskon, että ihmiset ovat ymmärtäväisiä.
Kannattaa hakea apua alopecian hyväksymiseen, jos siltä tuntuu. Se näkyy ulospäin, miten kannat peruukkiasi tai kaljuuttasi. Salailu saattaa vain pienentää sinua.
Ihorauha ja neuvomisen rajat
Toivoisin, että kalju nainen ei olisi tabu. Monesti sanotaan, että hiukset ovat naisen kruunu – mutta ei se ole niin. Kauneus ei ole kiinni hiuksista.
Ihorauhaan kuuluu myös se, ettei neuvota, jos sitä ei pyydetä. Olen saanut joitakin neuvoja sen jälkeen, kun tulin julki kaljuuden kanssa. Se on tuntunut tarpeettomalta, vaikka neuvot ovatkin varmasti hyväntahtoisia. Olen juuri hyväksynyt itseni tällaisena – kaljuna. Tietenkin, jos voisin valita, ottaisin omat hiukset. Mutta tällä hetkellä en kaipaa neuvoja, vaan mieluummin rohkaisua ja tsemppiä siihen, että ole vaan rohkeasti kalju.
Kyselyä en ole kokenut ihorauhan rikkomisena, mutta ymmärrän, että jotkut kokevat sen rasitteena. Minulta saa kysyä kaljuudesta, mielelläni kerron alopeciasta. Ihorauhaa pitää kunnioittaa, ja toivonkin, että kysyminen on kunnioittavaa.
Terveisin Juuli