Atopia on ollut lapsuudesta asti mukana
Atopia, astma ja allergiat ovat olleet osa elämääni jo lapsuudesta lähtien. Atooppinen ihoni on ollut aina huonona, ja erityisesti teini-iässä kasvot, silmäluomet ja kaula oireilivat pahasti. Se teki kovan kolauksen yläasteikäisen itsetunnolle.
Astma on nykyään hyvässä hoitotasapainossa, mutta raskauksien ja imetyksen aikana allergiat pahenivat. Silloin minulla todettiin vilja-allergioita, jotka näkyivät selvästi iholla. Samalla löytyi muitakin allergioita.
Iho auki ja arki sekaisin
Hoitovapaalla ollessani ihoni oli kauttaaltaan rikki: kasvot, kaula, rintakehä ja sisäreidet olivat auki. Kutina vei yöunet, ja nukuin vain tunnin tai pari yössä. Noidankehä oli valmis, unettomuus lisäsi stressiä, ja stressi pahensi ihottumaa. Iho hilseili ja oli kipeä. Elämä oli tuskallista. Onneksi olin hoitovapaalla ja saatoin rytmittää päivää niin, että pystyin lepäämään lapsen kanssa samaan aikaan.
Lopulta hakeuduin ihotautilääkärille ja sanoin suoraan: ”nyt tarvitsen apua”. Sain tehokkaamman lääkityksen, joka auttoi. Rikkinäinen iho parani ja vahvistui. Allergioiden tunnistaminen ja niiden välttely helpottivat tilannetta huomattavasti.
Stressi ja iho – herkkä tasapaino
Olen huomannut, että stressi vaikuttaa ratkaisevasti ihoni kuntoon. Kun en nuku, iho kutisee enemmän ja kaikki vaikeutuu. Onneksi olen saanut tukea ja oppinut pitämään huolta kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, mikä auttoi katkaisemaan huonon kierteen.
Liikunta auttaisi stressiin, mutta se ei aina onnistu. Huonokuntoinen atopiaiho ei kestä hikeä. Atooppinen ihottuma vaikuttaa kaikkeen: parisuhteeseen, ystävyyssuhteisiin – jopa siihen, miten lapset voivat tulla syliin.
Ihon vuoksi olen tullut leimatuksi
Olen saanut koko elämäni kommentteja ihostani. Ihorauhaani on rikottu. Erityisesti yläaste oli rankkaa aikaa: ”Mikä sun ihossa on?” ja ”Onko se tarttuvaa?” olivat tavallisia kysymyksiä. Kommentit jättivät jäljen, joka seuraa yhä minua. Huonokuntoisen ihon kanssa kulkiessa pelkään helposti, että muut arvostelevat minua.
Aikuisena jaksan kommentoinnin paremmin, mutta silti kommentit satuttavat. Jos joku sanoo esimerkiksi ”Ai kamalaa, ootko sä huomannut, millainen sun iho on?” se hämmentää ja väsyttää. Moni tarkoittaa ehkä hyvää, mutta tuijottaminen, kommentointi ja ”neuvot” tuntuvat raskailta.
Joskus tuntematon työpaikan asiakaskin saattaa tokaista: ”Tyttöraukka, millainen sun iho on!” Mietin silloin, nähdäänkö minut ensisijaisesti ihoni, eikä ammattitaitoni kautta.
Tarve tulla kohdatuksi ihmisenä
Toivoisin, että ihmiset kohtaisivat minut ilman ennakkoluuloja, ihmisenä, ei vain atooppisena ihona. En kaipaa kauhistelua, kyselyjä tai tuijottelua, vaan rauhaa ja hyväksyntää. Kun iho on huonossa kunnossa, mietin joskus jopa, uskallanko mennä kauppaan.
Samalla pyrin itse osoittamaan empatiaa muille. Jos näen jollakin toisella ihosairauden merkkejä, hymyilen ja haluan viestiä, että ymmärrän. Haluan levittää ihorauhaa.
Tukiverkoston voima
Perhe ja läheiset ovat olleet tukena vaikeina aikoina. Heille olen voinut purkaa tunteitani ja saada lohtua. Lapset huomioivat atooppisen ihoni kivasti. He saattavat kysyä lempeästi: ”Onko, äiti, sun naama kipeä?” Haluan näyttää heille, että elämä jatkuu, vaikka iho olisi huonona.
Myös vertaistuki on ollut korvaamatonta. Facebook- ja WhatsApp-ryhmistä on löytynyt muiden atoopikkojen tarinoita ja kokemuksia. Jo pelkkä lukeminen helpottaa. Tieto siitä, ettei ole yksin, antaa voimaa. Joskus oma läsnäolo ja kokemusten jakaminen voi auttaa jotakuta toista.
Annetaan kaikille ihorauha
Lopuksi haluan sanoa että, jokainen meistä ansaitsee tulla kohdatuksi arvokkaana ja tasavertaisena. Ihminen ei ole vain ihonsa. Hienovaraisuus ja empatia voisivat korvata kauhistelun ja turhat kommentit.
Jokainen on arvokas sellaisena kuin on.
Terveisin Lotta