Astmaoireet katkaisivat au pair -vuoden
Olin 19-vuotiaana au pairina Irlannissa. Minulla oli koko ajan poskiontelotulehduksia ja olo tuntui vaikealta. Sain avaavaa astmalääkettä, mutta en kuitenkaan astmadiagnoosia. Lopulta palasin Suomeen, kun olo oli koko ajan niin kamala.
Diagnoosi pysäytti
Perheeni on aina ollut tosi liikunnallinen, mutta oireilun takia oma liikkumiseni kävi hankalaksi. Minulla on ollut tapana käydä isäni kanssa polkujuoksukisoissa. Kerran isällä kulki paremmin kuin minulla, ja hän meni edeltä. Minulta loppui täysin happi ja jäin metsään. Onneksi sain apua muilta kilpailijoilta.
Kävin mattotesteissä ja sen jälkeen sain astmadiagnoosin. Itkin melkein joka päivä diagnoosin jälkeen. Mietin, mitä voin tehdä, jos en voi urheilla.
Lähipiirissäni ei ole astmaatikkoja, joten vertaistukea oli vaikea saada. Diagnoosin jälkeen juokseminen jäikin pitkäksi aikaa.
Kokemus auttaa löytämään omat rajat
Lääkitystä on säädetty monet kerrat, ja kesti kauan ennen kuin astma saatiin tasapainoon.
Koska olen nuori ja urheilullinen, ihmiset eivät ymmärrä, jos en voi tehdä jotain astman takia. Mietin, ajattelevatko ihmiset, että onpa likka huonossa kunnossa, kun puuskuttaa ja vetää kävelyvauhtia ylämäessä.
En kaipaa sääliä vaan ymmärrystä. Tiedän kyllä, että ihmisillä on monia näkymättömiä sairauksia ja rajoitteita, mutta ei niistä puhuta. Koen, että näkymätöntä sairautta ei aina ymmärretä.
Välillä on helpompi jättää jotain tekemättä kuin altistaa itsensä ikäville seuraamuksille. Yskin koko yön ja keuhkoihini sattuu, jos altistun tupakansavulle tai kovalle pakkaselle. Käyn silti juoksemassa maskin kanssa talvisin, ja viime talvena myös laskettelin kovassa 25 asteen pakkasessa.
Olen oppinut tuntemaan omat rajani, enkä anna astman rajoittaa elämääni enemmän kuin on pakko.
Takamatkalla urheilussa
Luonteeltani olen voitontahtoinen ja minun on ollut vaikea hyväksyä, että en pysty aina samaan kuin ennen. Vertaan itseäni muihin ja välillä tulee piiputettua, kun vedän viimeiseen asti. Olen kuitenkin valmis tekemään töitä ja treenaamaan kovaa. Käytän hoitavaa astmalääkettä säännöllisesti ja avaava lääke kulkee aina matkassani.
Olen onnellinen, että pystyn urheilemaan astmasta huolimatta. Viime kesänä kävin juoksemassa 34 km polkujuoksukisan mäkisessä maastossa. Vedin matkan hitaasti, mutta selvisin. Kisasta tuli tosi hyvä fiilis ja tänä vuonna olen menossa uudestaan.
Astma on läsnä elämässäni joka päivä. Olen kuitenkin oppinut pärjäämään sen kanssa. Haluan luoda uskoa ja toivoa myös muille astman kanssa kamppaileville. Kun astman saa tasapainoon, lähes kaikki samat asiat ovat mahdollisia kuin ennen diagnoosia – myös tavoitteellinen urheilu.
Liisa