Astmapolun raju alku aloitti myllerryksen
Sain diagnoosin vuonna 2004, ja astmapolkuni alku oli aika raju: olin viikon sairaalassa tiputuksessa. Olin silloin rakennusopin opettaja. Kahdesti yritin palata töihin, mutta siitä ei tullut mitään. Sen jälkeen minut uudelleensijoitettiin, ja vaihdoin lopulta työpaikkaa.
Ensimmäiset puoli vuotta elämä oli melkoista myllerrystä, kun työn lisäksi kaikki muukin muuttui. Siihen myllyyn joutui koko perhe. Siihen aikaan ohjeistettiin, että kotoa piti karsia kaikki, mikä keräsi pölyä. Matot, lasten pehmolelut ja sohva saivat mennä. Kavereillakaan ei oikein voinut käydä.
Uudesta lääkkeestä parempaan arkeen
Alkuhässäkän jälkeen aloin pikkuhiljaa voida arjessa paremmin. Liikunnalla oli suuri merkitys. Aluksi tarvitsin isomman määrän avaavaa lääkettä, jotta saatoin liikkua vähän. Sitten suhde alkoi muuttua, kunnes lopulta pieni määrä avaavaa lääkettä mahdollisti runsaankin liikkumisen. Nykyään en liikkuessa enää tarvitse avaavaa lääkettä kuin poikkeustapauksissa.
Puhallusarvot ovat hyvät, mutta kun ärsyke tulee, kohtaus alkaa nopeasti. Ne ovat pelottavia tilanteita, kun henki ei kulje. Olen kuin vanha laivakoira, joka puhisee käheällä äänellä. Siinä vaiheessa kysymys on lähinnä siitä, koska soitetaan ambulanssi. Vajaa viisi vuotta sitten silloiset lääkkeet lakkasivat toimimasta, mutta uuden lääkkeen myötä on menty parempaan päin.
Laajentunut uusi elämä
Hain itseäni yhdeksän vuotta, kunnes lopulta kouluttauduin uudestaan liikunta-alalle ja myöhemmin myös luonto-ohjaajaksi. En ollut kuitenkaan saanut ammattitautipäätöstä, eli opinnot piti rahoittaa työllä.
Minulle sanottiin, etten saisi lisää lapsia astman vuoksi. Lapsia on kuitenkin tullut kaksi lisää astman puhkeamisen jälkeen. On myös sanottu, että astmaatikon ei pidä liikkua. Sekin tieto on onneksi muuttunut. Nykyisin ajatellaan, että liikunta on astmaatikolle kuin lääkettä.
Elämä on laajentunut tosi paljon. Meille tuli kissa, siedätyin, ja aloin sietää myös muita eläimiä. Pystyn kutomaan ja pitämään villavaatteita. Moni muukin asia, joka ennen aiheutti voimakkaasti oireita, aiheuttaa niitä nyt paljon vähemmän tai ei ollenkaan. En myöskään oireile enää, kun menen kylään. Uskon, että tästä on kiittäminen kohdallaan olevaa lääkitystä ja siedätystä.
Pikkuhiljaa matkaseuraksi
Astma vei minua pitkään, kun sen alku oli niin raju. Sitten päätin mennä pelkoa päin ja katsoa, mitä tapahtuu. Pikkuhiljaa astmasta tulikin matkaseurani. Pelkäsin esimerkiksi vaeltamaan lähtöä erämaaolosuhteisiin. Joskus on lääkärin kanssa selvitelty, saako retkikohteeseen helikopterin, jos tulee hätä. Aina olen saanut luvan lähteä. Olen kuntouttanut itseni liikunnalla, ja urheilutaustasta on ollut apua.
Oivalluksesta muutokseen
Astma ei enää vie minua, vaan se on pakollinen matkaseuralainen. Nyt pystyn hallitsemaan sitä. Sen oivaltaminen oli suurin käänne siinä, että homma lähti muuttumaan.
Diagnoosin saaneelle sanoisin, että vaikka aluksi tuntuisi, että diagnoosi on kamalinta mitä on tapahtunut, voivat isot muutokset pidemmän päälle olla hyviä juttuja. Minusta tuntuu nyt, että astmadiagnoosi on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Se on aiheuttanut positiivisia muutoksia, joita ei ehkä muuten olisi tapahtunut.
Astman perinnöllisyys luo myös vertaisuutta ja ymmärrystä perheen sisällä. Lapsen astman pahenemista voi olla hankala huomata, kun lapsi ei itse osaa sitä sanoa. Vanhemman pitäisikin olla itselleen armollinen, etenkin jos itsellä ei ole astmaa.
Mari