Yhdeksässä kuukaudessa lähtivät kaikki hiukset
Vuonna 2022 minulle tuli ensimmäisen kerran alopecia areata eli hiuksia lähti läiskittäin. Silloin läiskät kasvoivat umpeen, mutta 2025 hiuksia alkoi taas lähteä. Lopulta sairaus eteni universalis-muotoon, eli kaikki kehoni karvat lähtivät.
Siinä vaiheessa asia oli jo aika tuttu aiemman hiustenlähdön myötä. Ensin tietysti ajattelin, että kyseessä on taas areata-muoto, mutta yhdeksän kuukauden aikana kaikki hiukseni lähtivät. Aluksi kyllä mietin, että mitähän tässä nyt oikein tapahtuu? Mutta aika pian aloin hyväksyä, että näin tämä nyt menee.
Läiskien kanssa aiemmin kävin lääkärissä ja sain kortisoniliuosta, mutta siitä ei ollut apua. Myös isomman hiustenlähdön aikaan sain kortisoniliuoksen, mutta siitä oli vain haittaa ja se ärsytti ihoa. Oli pakko vain hyväksyä tilanne. Syksyllä 2025 Vaasan ihotautien poliklinikalla todettiin alopecia universalis.
Itsetunto piti rakentaa uudelle pohjalle
Kuulun alopecia- ja vitiligoyhdistykseen ja olen mukana Facebook-ryhmissä. Seuraan myös somessa suomalaisia ja ulkomaalaisia alopeetikkoja. Näiden kautta olen saanut vertaistukea, mutta en ole koskaan tavannut kasvokkain toista alopeetikkoa.
Pääsin kyllä aika nopeasti asian kanssa sinuiksi. Se vaati paljon ajatustyötä itsensä kanssa, kun itsetunto piti rakentaa uudenlaisten asioiden varaan. Oli myös tosi voimaannuttavaa tutustua itseensä muiden kuin ulkoisten seikkojen kautta.
En ole käyttänyt peruukkia vapaa-ajalla ollenkaan. Bikinifitness-kisoissa käytin sitä pari kertaa. Seuraavan kerran kun menen kisoihin, menen ilman peruukkia.
Arjessa vaikuttaa eniten kasvojen karvojen puuttuminen. Kun haluaa laittautua, pitää aina meikillä tehdä kulmakarvat ja ripset. Se teettää lisätyötä melkein päivittäin. Silmäripsien puuttuminen vaikuttaa siihen, että silmiin menee tosi helposti roskia. Koko ajan on jotain silmissä.
Ihorauhaani rikotaan lähes päivittäin
Kohtaan ihorauhan rikkomista lähes päivittäin jollain tavalla. Ei välttämättä negatiivisia kommentteja, ne voi olla ”vitsejä” tai jotain, mikä ihminen ajattelee olevan positiivista. Mutta joka minusta kuitenkin tuntuu negatiiviselta. Kalju nainen on vähän niin kuin nähtävyys, jota on lupa tuijottaa.
Myös päin naamaa tulee negatiivisia kommentteja ja vitsailua ihan tuntemattomilta, vaikkapa kaupan käytävällä. Tuijottamista, syövän epäilyä ja säälimistä. Onneksi lähipiirini on ottanut asiat alusta asti tosi hyvin ja ollut tukena. Töissä asiaan on suhtauduttu aivan neutraalisti.
Toivon, ettei minua nähtäisi erilaisena
Ihorauhan suhteen toivoisin, että asiaan ei kiinnitettäisi huomiota. Toivon, että minua ei pidettäisi nähtävyytenä tai mitenkään erilaisena tai kohdattaisi sairaana.
Muille saman kokeneille haluaisin sanoa, että ole rohkeasti oma itsesi! Alopecian kanssa pystyy tulemaan sinuiksi, ja se voi olla jopa voimaannuttava kokemus.
Terveisin Tiia